Bongasin tänään Hesarin nettisivuilta eilen julkaistun koiraihmisiä käsittelevän artikkelin otsikolla ”Koiraihmiset, tulkaa järkiinne”. Koska olen itse koiraihminen henkeen ja vereen, ja koen olevani myös suhteellisen järjissäni, oli pakko lukea tuo artikkeli tarkkaan.
Juttu on kirjoitettu hyvin kärjistäen ja ymmärrän kyllä kirjoittajan pointin; kaikkea ei pidä ottaa ihan niin tosissaan. Mutta silti on kyllä pakko kommentoida, että ei kaikki siinä oleva pidä todellakaan paikkaansa! :D Kaikki siinä kirjoitetut asiat eivät tarkoita järjenmenetystä eivätkä kaikki asiat esiinny kaikkien koiraihmisten osalta. Voihan sitä olla koiraihminen, vaikkei omistaisi koiraakaan?

No, jotta voin mahdollisimman tarkasti lytätä kyseisen artikkelin, alla on suoraan Hesarin sivuilta kopioituna Virpi Salmen artikkeli, omin kommentein varustettuna!



Koiraihmiset, tulkaa järkiinne

Työkaveri näki viikko sitten vaatekaupassa julkkiskokki Sara La Fountainin ja hänen ohjaajapuolisonsa Antti Jokisen. Jokinen kantoi kainalossaan pientä asustekoiraa, chihuahuaa tai vastaavaa.
Normaali ihminen kysyisi nyt kaksi kysymystä. Miksi koira piti ottaa mukaan kauppaan? Ja eikö se osaa itse kävellä?
Näitä kysymyksiä kuulee harvemmin, koska normaalien ihmisten sijaan maailmassa on yhä enemmän koiraihmisiä. Tässä yhteydessä koiraihmisillä ei viitata klassiseen koira- ja kissaihmisjaotteluun, vaan eräänlaisen mutageenin aiheuttamaan käytösmuutokseen aiemmin terveessä ihmisessä.

No ensinnäkin. Todella moniin kauppoihin koiraa ei saa ottaa mukaan, ei vaikka sitä kanniskelisi sylissä. En tiedä Helsingistä, mutta ainakin täällä Keski-Suomessa koiraystävälliset liikkeet ovat vähissä. Monissa kauppakeskuksissa on ulko-ovella kyltti, jossa koiran päälle on piirretty rasti. Samaten monet yksittäiset liikkeet kieltävät koiran tuomisen sisälle, erityisesti ruokakaupat. Mikä on ihan ymmärrettävää; itse en ainakaan edes haluaisi viedä omaa koiraani muualle kuin eläinliikkeeseen; sekin on melko uskaliasta toimintaa, kun koiran suuhun meinaavat lähteä kaikki ne ihanan tuoksuiset herkut. ;)
Kaikki ns. koiraihmiset eivät myöskään yksinkertaisesti voi ottaa koiraa mukaansa kauppaan, koska koira on niin isokokoinen, ettei sitä oikein voi kanniskella sylissä. Ja isokokoinen koira kuljeskelemassa kaupan käytävillä saisi varmaan paheksuvia katseita sekä henkilökunnalta että asiakkailta. Opaskoirat ovat tietysti erikseen – tosin nekin saavat tietyiltä tahoilta paheksuvia katseita kaupoissa kulkiessaan!
Ja miksi koiraa edes pitäisi ottaa kauppaan mukaan? Koiralle tekee hyvää olla välillä yksin kotona ja koira tuskin edes nauttii kaupassa käymisestä. Koiraa pitää toki sosiaalistaa ja etenkin pentuna viedä erilaisiin paikkoihin, mutta kaupungin keskustaankin voi tutustua käymättä sisällä kaupoissa.
Niin ja pakko ihmetellä; miksi alussa on kerrottu Saran ja Antin asustekoirasta, kun loppuartikkelissa ei viitata millään juuri erityisesti näihin asustekoiriin. Asustekoirat kuitenkin ovat ihan oma alalajinsa; en minäkään niitä ymmärrä ja silti luen itseni koiraihmiseksi!


Koiraihmiset ovat niitä, jotka kirjoittavat koiransa nimen joulukorttiin, jonka kääntöpuolella Palle istuu tonttulakki päässään. Jos koiraihminen on toimittaja, hän haluaa lihavoida kirjoittamissaan jutuissa mainittujen koirien nimet.

Jep, olen selkeästi tämän määritelmän mukaan koiraihminen, sillä teen juuri näin. Tutut saavat nauttia koira-aiheisista joulukorteista ja olen itsekin sellaisia vastaanottanut; en ymmärrä mitä pahaa niissä on?
Tosin oma tuttavapiirini on aika koiraystävällistä porukkaa; en varmaan laittaisi tonttulakki päässään istuvan koiran kuvalla varustettua joulukorttia tuttavalle, joka inhoaa koiria sydämensä pohjasta. Näin julmia kuitenkin voivat olla muut kuin koiraihmiset; vai tuntuisiko mukavalta, jos vaikka kärsisi lapsettomuudesta ja postin mukana rävähtäisi joulukortti, jossa tuttava esittelee heidän pienokaistaan tonttulakki päässä istumassa. Jostain lehtiartikkelista kerran luin lapsettomuudesta kärsivän henkilön tuntemuksista tässä tilanteessa, ei tuntunut kuulemma kovin hyvältä. Mutta eivätpä ne omista pienokaisistaan ylpeät vanhemmat ajattele näin pitkälle.
Ja jos koira kuuluu perheeseen – niin kuin mielestäni vähintäänkin kaikki sisällä muun perheen kanssa asuvat koirat kuuluvat – niin miksei koiran nimeä voisi laittaa korttiin? Jos koira otetaan mukaan aina kun mennään tuttavaperheen luo kyläilemään, niin miksi koiran nimi jätettäisiin sitten onnittelukortista pois?


Koiraihmiset kutsuvat itseään koiriensa ”mammoiksi” ja ”papoiksi”. Mamma pitää koira-aiheista blogia, jossa Palle kehuu minä-muodossa elämäänsä. Tämä on mahdollista siksi, että mamma on onnistunut ujuttautumaan koiransa pään sisään, josta hän on löytänyt hämmästyttävällä tavalla omien ajatustensa kaltaisia keloja.

En kutsu itseäni koirani mammaksi, äidiksi tai miksikään muuksikaan. Koira tuntee minut etunimelläni, samoin avomieheni. Kun on suhteellisen nuori ihminen, eikä sitä oikeaa jälkikasvua ole vielä tullut, tuntuu jotenkin hassulta kutsua itseään äidiksi. Jos olisin oikeasti äiti, niin voi olla, että koirammekin tuntisi minut sillä nimellä; jos lapset kuitenkin kutsuisivat äidiksi, niin olisihan se koirallekin helpompaa, kun tietäisi kenestä puhutaan. Mutta toistaiseksi en ole mamma, niin lasten kuin koirienkaan. :D
Ja hei, minä olen kirjoittanut blogia koiramme kuulumisista. AIOIN ensin kirjoittaa sen minä-muodossa, eli ikään kuin koiramme olisi sen kirjoittanut. Mutta se on kuulkaa ihan pirun vaikeaa ja myöskin tyhmän kuuloista! Kun olin lapsi, koirallamme oli kirjekavereina muita koiria, joille koiramme kirjoitti omista kuulumisistaan. Tai siis minä kirjoitin koiramme puolesta. Lapselle tällainen toiminta on söpöä, mutta ei ehkä enää aikuiselle. :)
Usein kyllä silti ajattelen, että mitä koiramme mahtaakaan tästä ja tästä asiasta ajatella. Mutta yhtä usein ajattelen myös, että saatan mennä ihan vikaan ajatusteni kanssa; jos kuvittelen koirani ajattelevan kovinkin syvällisiä ja fiksuja asioita, koira saattaa todellisuudessa vaan miettiä miten hyvälle nakit maistuvat. ;)


Koska koiraihmiset suhtautuvat eläimiinsä kuin olisivat niiden vanhempia, heidän täysipäisyytensä epäileminen on yhtä suuri erhe kuin toisten lastenkasvatusmetodeihin puuttuminen.

No, vaikkei  suhtautuisikaan koiraan lapsenaan, niin kyseessä silti on kasvatustehtävä. Lastenkasvatuksella ja koirienkasvatuksella on monia yhteneviä asioita, vaikkakin myös monia eroja. Mutta ainakin kieltämiseen, torumiseen ja käytöstapoihin liittyen voi soveltaa samoja menetelmiä niin koirien kuin lasten kanssa.
Ja ainakin itse olen huomannut, että toisten koirien kasvatus- ja koulutusmetodeihin puututaan herkemmin kuin lastenkasvatukseen. Ulkopuolisen on paljon helpompi sanoa, että ”Miten sä voit syöttää koirallesi maksalaatikkoa!!!” kuin että ”Olisikohan noin pienelle lapselle parempi antaa jotain muuta ruokaa kuin hampurilaisia?” Vaikka näissä lauseissa on suuri sävyero, niin silti ensimmäisen sanominen on huomattavasti helpompaa!
Ja kertoohan tästä suhtautumisesta aika paljon jo se, että koirille on olemassa koirakouluja ja tottelevaisuuskoulutuksia, lapsille ei – kouluun mennessäkään tottelevaisuus ei ole erillinen oppiaine.


Koiraihmisilla on myös hyvin matala kynnys levittää sosiaalisessa mediassa epäilyksiä koirien myrkyttäjistä, koska heidän mielestään kaikki koiriin neutraalisti suhtautuvat ihmiset ovat potentiaalisia koirantappajia.

Nykyään sosiaalinen media on niin suuri osa monen elämää, että siellä liikkuu ties mitä huhuja. En usko, että kaikki koiriin neutraalisti suhtautuvat ihmiset ovat potentiaalisia koirantappajia, mutta en myöskään ole niin naiivi, ettenkö uskoisi koirantappajia olevan joka kaupungissa, ellei jopa joka kunnassa.
Olivatpa nuo koiran myrkyttämisuutiset totta tai eivät, niin kyllä minä ainakin suhtaudun niihin vakavasti. Sen verran negatiivista huomiota on mielipideosastoilla ja keskustelupalstoilla joka kevät koirankakkoihin liittyen, että uskon kyllä koirien ja niiden yleisimpien lenkkipolkujen ärsyttävän monia. Jopa niin paljon, että olisi valmis heittelemään myrkytettyjä lihapullia tien varrelle.


Koiraihmiset puolustavatkin usein kiihkeästi eläinten oikeuksia. Eläimillä he käsittävät koirat, kissat ja muut söpöt lemmikit, villieläimistä siilit ja ehkä oravat, toisinaan myös koiria muistuttavat turkiseläimet ja sudet. Mikäli siis susi ei ole sattumoisin hätyytellyt juuri omaa koiraa.
Eläinten oikeuksien puolustaminen tarkoittaa käytännössä vihaisilla hymiöillä varustettua kirjoittelua nettipalstoilla, joissa uhataan tappaa ne ihmiset, jotka ovat kohdelleet eläimiä huonosti. Koska lehmä, sika, lammas ja kana on tehty ruokalihasta, niitä eivät koske sööttien eläinten oikeudet. Paitsi poikasina. Paitsi broileria. Ja porsasta, koska se on nuorenakin jo aika suuri eikä niin kovin nätti.

No joo, voisin puolustaa eläinten oikeuksia. Mutta yhtä lailla voisin puolustaa ihmisten oikeuksia. Ja kyllä tässä asiassa ihmisten oikeudet menevät etusijalle.
Vähän aikaa sitten yksi tuttava FB:ssä toivoi ties mitä sairaanhoitopalveluita eläimille joka kuntaan. Mielestäni osuvin kommentti siihen oli ”Ihan kaunis ajatus, mutta itse toivon, että nämä palvelut saataisiin ensin turvattua kaikille ihmisille.” Niinpä. Vaikka kuinka puolustaisin eläimiä ja heidän oikeuksiaan, niin olen kuitenkin sen verran itsekäs, että ihmisten kohtelu menee kuitenkin tässä edelle.
Ja voin kertoa, että jos sosiaalisessa mediassa leviäisi viestiä Prisman hyllyille jätetyistä myrkytetyistä donitseista, joilla koitetaan tappaa ihmisiä, niin kyllä varmasti ottaisin tämänkin tosissaan!  :D


Muutama vuosi sitten eräälle illalliselle kokoontui kansainvälinen joukko akateemisesti koulutettuja koiraihmisiä, amerikkalaisia, israelilaisia, englantilaisia, australialaisia sekä yksi suomalainen ja yksi eteläkorealainen. Melko pian sen jälkeen, kun kaikki olivat pakollisen kohteliaasti haukkuneet amerikkalaisille George W. Bushia, britti sanoi korealaiselle: ”Niin, te syötte koiria, mitäs meininkiä se on?”
Korealainen yritti huonohkolla englannillaan selittää, että he eivät syö lemmikkikoiria vaan erityyppistä koiralajia, joka ei oikeastaan ole koira sellaisena kuin me koiran tunnemme.
Selitykset olivat turhia, sillä länsimaiset kulttuuri-imperialistit olivat tuomionsa jo jakaneet. Kun he olivat moukkamaisesti päivitelleet korealaiselle tätä heidän mielestään kammottavaa tapaa, he kumartuivat pihviensä ylle uhraamatta ajatustakaan sille, että maailmassa on yli miljardi ihmistä, joiden mielestä lehmän syöminen on melko barbaarista.

Joo, vähän hukkui pointti tässä? Eikö kirjoittajan mielestä sitten lehmää saisi syödä? Vai? Kulttuurierot ovat kulttuurieroja ja aivan kaikkea ei aina tule otetuksi huomioon. Oli sitten koiraihminen tai ei.
Mielestäni kyseinen keskustelu on oikeasti täysin ymmärrettävä, ainakin suomalaiskannalta ajateltuna. Jos Suomessakin olisi kulkukoiria samassa mittakaavassa kuin joissain muissa maissa, niin varmasti suhtautuminen koirien syömiseen olisi toinen. Nyt suomalaiset tuntevat koiran ainoastaan söpönä lemmikkieläimenä ja perheenjäsenenä – ja ei kai nyt perheenjäsentä voi syödä. Mitä siitäkin tulisi, jos joulupöytään nostettaisiin kinkun sijasta vaikkapa mummo tai isä? Kyllä minä tiedän lähipiiristäni erään maatalon emännän, jonka navettaan otettiin parina vuonna kaksi possua; possut oli otettu varta vasten joulupöytään päätyviksi. Kun jouluaatto tuli, niin tämä nainen ei pystynyt syömään niin läheiseksi muodostuneita possuja ja hänestä tuntui kuin olisi syönyt perheenjäseniään. Että ei sitä aina tarvitse olla edes koiraihminen. ;)