Perussuomalaiseen luonteeseen kuuluu, että ventovieraille ei jutella. Paitsi jos ollaan humalassa. Tai ulkomailla törmätään muihin suomalaisiin. Tai sitten jos ventovieraalla on suloinen koira.

Tämä viimeksi mainittu ilmiö oli itselleni vieras. Mutta nyt kun itse olen hankkinut koiran, on tämä ilmiö tullut vähän liiankin tutuksi.

Vaikka sinulla olisi päälläsi kuinka hienot tai hassut vaatteet tahansa, vaikka sinulla olisi seurassasi kuinka söpö lapsi tahansa tai vaikka sinä muistuttaisit jotain julkkista kuinka paljon tahansa, ei kadulla vastaantuleva normaali suomalainen sano sinulle mitään. Tuskin edes kehtaa katsoa päin. Mutta jos seurassasi on suloinen koira, kaikki todellakin on toisin; on uskomatonta kuinka moni silloin tulee juttelemaan!

Itse yllätyin etenkin siitä miten erilaiset ihmiset voivat ainoastaan koiran takia ryhtyä kadulla juttelemaan ventovieraalle.
Itsekin koiran kanssa kulkevat luonnollisesti pysähtyvät usein juttelemaan, etenkin jos koirat haluavat tutustua toisiinsa. Toki on myös niitä koiranomistajia, jotka eivät KOSKAAN pysähdy tervehtimään KETÄÄN koiraa. Jos koiraa koulutetaan väistämään vastaantulijoita niin ok, mutta kai jokaiselle koiralle tekisi hyvää saada kontakteja edes joskus.
Koiranulkoiluttajien lisäksi toinen itsestään selvä ryhmä ovat tietysti keski-ikäiset tai vielä vanhemmat naiset. Ne jotka kehuvat koiran suloisuutta maasta taivaisiin, vitsailevat että voisivat ottaa koiran mukaansa kotiinja kertovat lastenlastensa supersupersuloisista koirista.
Mutta hämmästyttävää on se, että iästä, sukupuolesta ja seurasta riippumatta monet pysähtyvät rapsuttelemaan vastaantulevaa koiraa. Itse olen ollut hämmästynein siitä, että ylipäätään miehet voivat pysähtyä juttelemaan koiran kanssa kulkevalle. En siis niinkään ole yllättynyt siitä, että keski-ikäiset miehet jäävät juttelemaan parikymppiselle naiselle, vaan siitä, että he ylipäätään uskaltavat tehdä niin. Suomalaiseen jurouteen ei kuulu ventovieraille keskustelu, mutta nähtävästi koirien myötä tämä jurous katoaa tai ainakin lievenee.
Toinen hämmästyttävä asia on se, että yhdeksi suurimmaksi ryhmäksi olisin voinut ajatella pienet lapset. Mutta yllättävää kyllä – monet lapset katselevat mieluummin etäältä koiraa ja sanovat äidilleen ”Tuolla on hauva!” Harva lapsi (tai lapsen vanhempi) tulee kysymään, saako koiraa rapsuttaa tai mikä koiran nimi on.

No, vaikka kuinka mukavaa olisikin tutustua uusiin ihmisiin ja vaihtaa muutamia lauseita lenkkipolkujen varrella… Niin täytyy sanoa, että pikkuhiljaa alkaa välillä jo ärsyttää tuo lauseidenvaihto. Rakastan koiraani yli kaiken ja voisin puhua siitä vaikka kuinka paljon, mutta on rasittavaa puhua aina kerta toisensa jälkeen niitä samoja juttuja. Olen kertonut koirani iän, rodun, nimen, painon, säkäkorkeuden, luonteen, näyttelyhistorian, sisarusten lukumäärän ja kasvattajan asuinpaikan jo niin monelle ihmiselle.
Talvella vakiokysymys on ”Mitäs sun koira tykkää näistä pakkasista?” ja kesällä ”Onko ollut rankkaa koiralle, kun on ollut näin kuuma?”
Ja kyselyiden lisäksi tietysti a) kehutaan kuinka suloinen ja ihana koira on, b) kerrotaan minkälainen koira itsellä tai lapsella tai ystävällä tai kumminserkunkaimalla on ja c) rapsutellaan kovasti puhuen samalla suoraan koiralle tyyliin ”Voi hellanlettas kun Sinä olet söpö, onkos Sinulla nyt vähän kuuma, kyllä Sinun pitäisi nyt mennä vaikka uimaan kun Sinulla on niin kuuma.”
Aika harva itse asiassa koskaan kysyy, että onko tämä koira ystävällinen ja saako sitä rapsuttaa. Onneksi oma koirani on ehkä liiankin ihmisrakas, mutta eipä ne kaikki lenkkipoluilla vastaan tulevat koirat halua vieraiden ihmisten rapsutuksia.

Mitä siis tästä opimme? Jos ihmisille puhuminen jännittää, vedä kännit, lähde ulkomaille tai hanki itsellesi koira. Todisteita ei kuitenkaan ole, että kaikkien kolmen toteuttaminen samaan aikaan auttaisi asiaa eniten.